Onnea ja onnellisuutta voidaan yrittää määritellä ja mitata monin eri tavoin. Se on haaste filosofeille, jotka ovat kautta aikojen pyrkineet löytämään sille kaiken kattavaa selitystä:

Seuraamusetiikka on tarkoitusperäisyysoppi, jonka mukaan teon moraalisen arvon määräävät sen seuraukset. Klassinen määritelmä kaikkein korkeimmaksi päämääräksi on onnellisuus. Sokrateen mukaan taas onnellisuus on hyvän elämän tulos, joka on saavutettavissa järkeilemällä ja tutkimalla mikä on hyvää ja mikä pahaa.

Aristoteleen mukaan onnellisuus on sitä, että ihminen tekee hyveellisiä ja jaloja tekoja sekä täyttää paikkansa yhteiskunnassa. Epikuros tavoitteli mielenrauhaa, jonka alku ja loppu on nautinto, eli vain nautinto on itsessään arvokasta (hedonismi, nautinnontavoittelu).

Egoismin mukaan teko on oikein jos se edistää tekijän omaa hyvää, käsitystä leimaa siis voimakas minäkeskeisyys minkä vuoksi se on altruismin vastakohta. Altruismin mukaan ihmisen tulee toiminnassaan asettaa muiden etu omansa edelle, joten altruismin voisi selittää synonyymiksi epäitsekkyydelle tai lähimmäisenrakkaudelle. Utilitarismi puolestaan pyrkii mahdollisimman suureen hyvään mahdollisimman monelle. Ja niin edelleen…

***

Määritelmiä on monia, varmasti yhtä monta kuin pohtijaakin. Voidaan ajatella siis että onni on kaiken kaikkiaan hyvin subjektiivinen asia; jokainen määrittelee itse omaan onnellisuuteensa ja onnettomuuteensa kriteerit. Ongelmaksi tässä nouseekin useimmiten se, että onni tuntuu olevan aina jossakin muualla, tavoittamattomissa, niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana.

Syy lienee suomalaisessa perusluonteessa. Ajatellaan että ”elämä on kovaa; jos ei ole kova onni, on kova epäonni”.

***

Jotenkin vain välillä tuntuu, että ajan kuluessa maailma on koko ajan muuttumassa entistä itsekkäämmäksi. Toisen onni tuntuu aina olevan pois omasta hyvästä. Eristäydymme toisistamme entistä enemmän, edes naapurin tai sukulaisten asiat eivät tunnu oikeastaan kuuluvan minulle. Yhteiskunnan eriarvoisuus ja suvaitsemattomuus kasvaa.

Huolehtikoon jokainen itsestään. Pienikin vastuu on helppo sysätä julkisten palveluiden harteille; sossu auttaa taloudellisissa vaikeuksissa, koulu ja päiväkoti kasvattaa lapset, erikoisnuorisotyöntekijät huolehtivat nurkilla notkuvista raggarin aluista, jos päähän tulee vika niin suljetaan laitokseen kunnes piuhat on selvillä ja niin edelleen. Jokaiselle valtavirrasta poikkeavalle löytyy lokero, johon hänet voi turvallisesti sujauttaa. Siististi. Minä maksan veroni, yhteiskunta hoitakoon. Olemmeko ulkoistamassa kaiken, itsemmekin?

Elämä on muuttunut entistä enemmän kaksinaamaiseksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että on hyvä että alkoholisteille tai psyykkisesti sairaille järjestetään kodinomaisia asumis- ja kuntoutusmuotoja. Mutta jos sellainen on suunnitteilla naapuriin, niin johan on valitus jo vetämässä.

Kadulla makaavan kohdalle pysähtyy vain harva, bussissa tummaihoista naista ahdistelevien pienten kirkonpolttajien touhuihin ei puutu edes kuljettaja. Vanhuksille oven avaa vain jokunen, kassin kantajaksi tarjoutuva aikoo luultavasti rullata mummon.

Noh, eihän se tietenkään ihan näin ole, mutta joskus tulee vain tästä maailman menosta niin nihilistinen olo…

***

Kaikki tavoittelevat onnea ja onnellisuutta pidetään useimmiten keskeisenä elämän mittarina.

Itse ajattelen että onni lienee paljolti asennoitumiskysymys; miten koet elämäsi. Kyse on myös siitä mihin rimansa asettaa. Jos se on jatkuvasti viisi senttiä liian korkealla, niin voi olla varma, ettei elämässään pääse onnenhetkistä nauttimaan.

Tavoitteita pitää olla, mutta sellaisia mitkä pystyy kohtuullisilla ponnistuksilla saavuttamaan.

***

Entäs sitten globaalisti ajateltuna? Onni tuntuu joskus myös hyvin vieraalta asialta maailmassa, jossa on niin paljon pahaa, kurjuutta, kärsimystä ja toivottomuutta. Onko kenelläkään edes oikeutta onneen niin kauan kuin joku toinen on onneton? Onko minulla oikeutta nauttia elämästä silloin kun joku toinen elää ilman jokapäiväistä leipäänsä? Pitäisikö tuntea pisto sydämessä joka kerta kun ostan jotakin ylimääräistä, tuhlaan?

Ehkä näin maailman poliittisestikin pitäisi osata asettaa yhteisen vastuun nimissä omat tavoitteet yhteisen onnen suhteen realistisiksi. Tuskin kukaan voi koko maailmaa pelastaa, mutta joihinkin asioihin voimme kaikki vaikuttaa. Yksi Äiti Teresan keskeisiä ajatuksia oli ” Levitä rakkautta kaikkialle mihin menet: ennen kaikkea omaan taloosi. Anna rakkautta lapsillesi, vaimollesi tai miehellesi, lähinaapurillesi.” Ehkä meidän kaikkien siis tulisi huolehtia oman lähiympäristömme onnellisuudesta ja hyvinvoinnista (anopin minulle lanseeraama ajatus). Näin syntyisi huolehtimisen ketju, joka kohta kiertäisi koko telluksen. Jos me kaikki toimisimme näin idealistisesti, niin yhteiskuntamme olisi ehkä hieman toisenlainen.

***

Onnea on hankala kasata itselle, mutta toisen voi tehdä onnelliseksi pienelläkin asialla. Ehkä partiolaisten ”Päivän hyvä työ” -ajatus ei olekaan hullumpi. Ehkä pitäisi antaa elokuvan ohjeen mukaan antaa hyvän kiertää…

Jos vaikka palaisi jossakin kohtaa itselle…

***

Onni lienee lyhyt tauko onnettomuuksien välillä.

***

Janne Pöyhtäri
janne.poyhtari@tukiasema.net">janne.poyhtari@tukiasema.net