Itseään etsimässä monien tavoitteiden ja hermojen sorruttua
Kun elämäni sai alkunsa, olivat sen lähtökohdat jokseenkin erikoiset. Synnyin Etiopiassa, toisella puolella rakasta maapalloamme ja olin täysin sokea. Biologisista vanhemmistani ei tiedetä mitään, vaan minut adoptoitiin suomalaisperheeseen sairaalasta noin kahden vuoden ikäisenä. Perheeseen oli kolme vuotta sitten adoptoitu minua vanhempi tyttö, mutta emme olleet todellisia siskoksia.
Lapsuuteni alussa opettelin suomenkielen ja muita perustaitoja vanhempieni kärsivällisellä opastuksella. Kaikki oli muuten hyvin, mutta kavereita en oikein saanut. Harrastin aivan pienestä asti musiikkia ja se muodostui todella tärkeäksi minulle. Ala-aste opetti mahdollisesti vilkasluontoisemman tytön nopeasti olemaan hiljaa kiusaamisen välttämiseksi ja niinpä musiikkiyläasteelle pääseminen tuntui suoranaiselta pelastukselta.
Koulu alkoi uudessa paikassa hyvin, mutta pian huomasin, etten pystynyt tekemään rakkaimmassa harrastuksessani musiikissa yhtään mitään juuri sokeuteni tähden. Oli tosin luvattu, että saisin laulunsanoja ynnä muita, muttei oltu ymmärretty asiaa aivan loppuun asti. Itsetuntoni alkoi laskea ja monien vuosien unelmani mahdollisesta ammatista musiikin parissa romahti, kuin korttitalo. Yläasteella minua ei kiusattu, mutta jatkuva luokanvaihtaminen ja apuvälineiden raahaaminen sekä avustajantarve eristivät minut muista ikäisistäni.
Yhdeksännen luokan puolivälissä, eli viime jouluna, asiani olivat kaikella tapaa niin jumissa, etten enää kyennyt jatkamaan tässä koulussa. Vasta aloittanut avustajani keskeytti työnsä yht'äkkiä ja jäin milloin kenenkin autettavaksi. Masennuslääkkeiden syömisestä huolimatta minun oli, niin älyttömältä kuin se tuntuikin, ruvettava etsimään jotakin muuta paikkaa, jossa tehdä peruskoulu loppuun. Kun kyselyihini vastattiin ei, loppuivat hermoni niin totaalisesti, että aamuyön itseni telomista kokeiltuani ja suunniteltuani taksimatkaa joen rannalle päästäkseni tästä turhasta elämästä, uhkasin vanhemmilleni lopettaa syömisen ja painua pehkuihin kuolemaa odottamaan kouluunmenon sijasta. Tässä vaiheessa vanhempani pelästyivät ja lähdin isäni kanssa psykiatriselle lääkärille, joka passitti minut osastohoitoon. "Terve tuloa nuorisopsykiatriselle osastolle." olivat ensimmäiset sanat, jotka siellä kuulin ja ne kuulostivat siltä, kuin joku kone olisi ne sanonut. Eräs hoitaja vei minut huoneeseeni, jossa kaikui melkein kuin jossakin tunnelissa.
Olin psykiatrisella viikon ja se oli varmaankin elämäni uskomattomin kokemus. Siellä sai todella puhua ongelmistaan ja henkilökunta kuunteli. Vanhempani ja siskoni kävivät katsomassa ja kulutin aikaani suhteellisen normaaleissa merkeissä keittiötöitä tehden radiota kuunnellen ja pelejä pelaten. Kouluasiaani yritettiin ratkaista kaikin voimin kuitenkaan onnistumatta. Tuntui siltä, kuin normaali aika olisi kohdaltani pysäytetty tuoksi viikoksi. Pahin viholliseni sinä aikana oli raastava epätietoisuus siitä, löytyisikö ongelmiini jonkinlainen selviytymiskeino ja kuinkakauan joutuisin osastolla roikkumaan. Huomasin, että muut tytöt olivat siellä hyvin hiljaisia, minä sitävastoin olin jatkuvasti äänessä. Sitten tuli odotettu loppupalaveri: vanhempani, lääkäri ja minä istuimme keskustelemassa tilanteesta. Minut päästettiin kotiin, mutta kuten jo kirjoitin, kouluasialle ei osattu tehdä mitään.
Kotiin saapuminen asioiden ollessa lähes alkupisteessään oli järkyttävä kokemus. Normaali elämä kaikkine vaatimuksineen ja sekavuuksineen suorastaan kaatui päälleni ja lisäksi olin menettänyt itsekunnioitukseni. En voinut ymmärtää, että olin saattanut olla psykiatrisella, hullujen huoneella, mielisairaalassa, lataamossa, mitä kaikkia nimityksiä sille paikalle nyt onkaan- suurin osa enemmän tai vähemmän halventavia. Syytin itseäni minkä ehdin: jos olisin saanut itseni kootuksi, ei minulle olisi käynyt näin, miten saatoin olla näin epäonnistunut ihminen? Taas oli turvauduttava lievään itsetelontaan, ettei tunne olisi hajottanut minua. ja vaikka kuinka puhuin ja kuuntelin toisia, se vain oli ja pysyi, vaikutti jokapäiväiseen elämääni: olin sitä, mitä toiset sanoivat minun olevan, minulla ei ollut enää yhteyttä itseeni.
Kouluasialle oli tehtävä jotakin. Tiesin, että entinen ala-asteenopettajani oli töissä eräässä erityiskoulussa. Muistin hänet hiukan pelottavana, mutta ei auttanut, kuin kerätä rohkeutensa ja ryhtyä jäljittämään häntä numerotiedustelun avulla. Yllättävää kyllä, opettaja ymmärsi minua ja päätti kysyä rehtorilta, voitaisiinko minut ottaa heidän kouluunsa lukukauden loppuun asti. Se meni läpi ja pian jatkoin kouluani uudessa paikassa. Siellä oli erityisopettajia, vähän oppilaita ja jokainen teki töitä omalla tavallaan. Olin jonkinaikaa tyytyväinen, mutta sitten kaiken "kunniattomuus" alkoi taas vaivata mieltäni: kasipuolen keskiarvolla yläasteella selvinnyt ihminen- minä, joka aina olin tavoitellut hyviä ja kauniita asioita ja tehnyt töitä tavoitteisiinpääsemiseksi, olinkin liian huono kestääkseni niissä: hyvästä koulusta psykiatrisen kautta erityiskouluun, siinäkö kaiken työn tulos? En arvostele ketään toista, joka on joutunut vaikeuksiinsa etsimään ammattiapua, mutta itselleni se oli täysi epäonnistuminen. Päättötodistuksen sain postissa ilman minkäänlaista juhllallisuudentunnetta, jota olin odottanut: kevätjuhla, rehtorin puhe, suvivirsi, meitä kaikkia ysejä yhdistävä onnistumisentunne, ne eivät kuuluneet minulle, epäonnistuneelle ja riittämättömälle.
Kesällä ajattelin tehdä jotakin vapaaehtoistyötä, jota vain sokeana voisin tehdä, jotta saisin tunteen, että minuakin tarvitaan, enkä olekaan vain kaikkien autettava. Sellaista en kuitenkaan saanut. Kesä on täynnä tyhjää aikaa. On se niin väärin, ettei saa tehdä mitään, vaikka kuinka haluaisi ja vain siksi, että on sokea. Nytkin istun koneen ääressä kirjoittamassa, etsin itseäni, odotan tulevaa lukiota ja samalla pelkään sitä. Luulen olevani nyt hiukan lähempänä itseäni, kuin pitkään aikaan. Siihen on auttanut toisten kanssa puhuminen.
--
"Nimimerkki"
Heinäkuu 2002
Lue lisää aiheesta
|
